Niin se vuosi taas vierähti! Tää vuosi on ollut mulle ja Nanalle ennen kaikkea meidän tiimin yhteen hitsautumista, yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistamista ja toisiimme tutustumista entistä syvemmin. Olen oppinut hirveästi Nanasta tämän vuoden aikana. Paljon asettelin tavoitteita meidän yhteiselle puuhastelulle. Osa toteutui, osa jäi toteutumatta. Suunnitelmissa oli perustottelevaisuuden vahvistamista, hauskanpitoa, agilityn aloittamista, etsijäkoiratoimintaan tutustumista, näyttelyitä ja terveystarkkeja.
Paljon ehdittiin puuhata yhdessä. Päästiin BAT:in agilityn alkeiskurssille ja ilmeisesti emme ole olleet koirakkona ihan toivoton tapaus, kun joulun alla meidät hyväksyttiin seuran täysivaltaisiksi jäseniksi. Agility on silti ollut paljon haastavampaa kuin odotin. Oma ohjaamiseni on usein kömpelöä ja toisaalta Nanan saatua harrastuksen myötä rutkasti itsevarmuutta lisää, on se tohtinut myös kyseenalaistaa minua niin agikentällä kuin sen ulkopuolella, mikä on tuonut omat haasteensa harrastamiseen. Yhteisen hauskan tekemisen ja rajojen kautta ollaan kuitenkin nyt lähennytty tilannetta ennen agilitya ja bossin paikka alkaa olla taas selvä meille molemmille.
Etsijäkoiraliiton alkeiskurssi olisi alkanut kesällä, kun vasta olimme päässeet tutustumaan agilityn ihmemaailmaan, joten tein tietoisen päätöksen, että keskitymme nyt siihen ja kahden uuden harrastuksen aloittaminen samaan aikaan voisi olla meille molemmille liikaa. Sen sijaan kyllä tutustuttiin vähän koiratanssiin syksyllä ESS:n lyhyellä kurssilla. Kahdessa näyttelyssä pyörähdimme, kotiin tuomisina kummastakin laatuarvostelu EH. Nana on alkanut tykkäämään esiintymisestä, erkkarissa kehään mentiin häntää liputtaen ja heiluttaen.
Ensi vuodelle en aseta meille sen suurempia tavoitteita kuin säilyttää ilo ja riemu yhteisessä tekemisessä, mitä se milloinkin sitten on. Lisäksi hoidetaan kuntoon ne viralliset terveystarkastukset, jotka tänä vuonna jäivät. Agilityssa yritämme saada estesuoritukset valmiiksi ja varmoiksi (kepit ja keinu ovat vielä kesken), pitää yhdessä mielettömän lystiä ja mikäli sydänkäpyseni sietokyky häiriön suhteen kasvaa (=pää pysyy kasassa ja koira toimintakykyisenä myös kuumuessaan), niin ehkä jossain vaiheessa olisimme valmiita myös vähintään möllikisoihin... Mutta se jää nähtäväksi eikä oteta siitä sen enempää paineita tai odotuksia. Mitä tulee, on tullakseen.
Kovasti jo odotetaan ensi vuotta, että päästään treenaamaan omaan uuteen hienoon halliin!
