Eilinen maanantai-ilta viipotettiin tukka putkella menemään. Työpäivän jälkeen kävin viemässä koirat ulos, haukkaamassa itse vähän välipalaa ja sitten suunnattiinkin Mysin kanssa jo auton nokka kohti Tuomarinkylän vinttikoirakeskusta, jossa Helsingin seudun kennelpiiri järjesti avoimet näyttelyharjoitukset. Treeniseuraa saatiin Mysin Noppa-veljestä. Tykkäsin treeneistä tosi paljon! Koirat jaettiin pöydällä ja maassa esitettäviin koiriin, minkä jälkeen treenailtiin ympyrässä ravaamista. Meillä saapuminen treeneihin meni aika tiukille ja ympyrässä ravaaminen aikamoista koikkelehtimista, kun näyttelyhihnakaan ei kiireessä ollut ihan oikein kaulaan pujotettuna. Treenattiin tämän jälkeen Mysin kanssa näyttelyhihnassa ravaamista syrjemmällä ja se sujui jo kohtalaisemmin. Mysin kanssa saan itsekin selvästi liikkua ripeällä askeleella/kevyttä juoksua. Mysi ravaa silloin paremmin ja pitää paremmin katseen edessä. Jos kävelen, alkaa Mysi herkemmin pomppimaan mun jalkoihin tai eteen. Ripeässä liikkeessä fokus pysyy paremmin eteenpäin menemisessä.
Pöytätreeni meni miljoona kertaa paremmin kuin olin osannut odottaa. Viimeiset kaksi kertaa, kun vieras ihminen on lähestynyt Mysiä pöydällä, Mysi on yrittänyt paniikinomaisesti kiipeä mun syliin ja väistellä siten vieraan kosketusta. Lähtökohta siis oli surkea. Nostin Mysin pöydälle jo totuttelemaan itse pöytään siinä vaiheessa, kun kouluttaja vielä opasti Noppa-veikan omistajaa Saimia. Mysi ei tunnu niinkään jännittävän pöytää, vaan enemmän juuri vieraan ihmisen kosketusta. Kouluttaja (=Mysille vieras ihminen) seisoi pöydän lähellä, mutta selkä Mysiin päin eikä Mysi reagoinut tällöin häneen ollenkaan. Heti kun kouluttaja kääntyi puoleemme, kerroin Mysin jännittävän häntä. Kouluttaja oli aivan huippu ja kääntyi samantien hieman poispäin Mysistä ja syötti Mysille namia. Mysi söi reippaasti ja epäröimättä vieraan kädestä herkkujaan ja pääsimme treenissä siihen asti, että Mysi ei väistänyt paniikissa kouluttajan kosketuksen alta pois, vaan tämä sai Mysiä rapsutella kauluksesta, koskettaa korvia ja silittää selän päältä. Hampaita ei edes yritetty katsoa, kun koskettelutreeni muutoin onnistui näin hyvin. Selkeästi Mysi oli hieman varuillaan ja seurasi tarkasti tilannetta, mutta ei yrittänyt kiivetä syliin. Toisaalta en antanut tähän edes mahdollisuutta, vaan esitin Mysin sen edessä seisten enkä ollut ollenkaan pöydän sivulla.
Palkkasin neidin onnistuneesta pöytätreenistä heti Mysin pois pöydältä nostettuani lelulla. Tässä vaiheessa sattuikin sitten ikävä välikohtaus, kun lähellä olevalta naiselta pääsi hänen oma isokokoinen vinttikoira irti, ja se hyökkäsi välittömästi Mysiä kohti. En tiedä, laukausiko vinttarin käytöksen karvainen lelu vai pieni musta lelun perään viipottava karvapallo. Mysiin vinttikoira kuitenkin yritti käydä kiinni, kuitenkaan saamatta puruotetta Mysistä. En edes osannut kuvitella, että näin voisi tapahtua. Mysi reagoi terävästi välittömästi rähähtäen vinttikoiralle, ilmeisesti puolusti rakasta leluaan. Koirat olivat hetken sen verran etäällä toisistaan, että sain kopattua Mysin syliin ja kannattelin sitä korkealle olkapäälläni. Usein sanotaan, ettei koiraa saisi tällaisessa tilanteessa nostaa ainakaan syliin, mutta jotenkin selkärangasta toimin kuitenkin niin. Mysi ei varmasti olisi kilpajuoksussa pärjännyt vinttikoiralle ja pahimmillaan vinttikoira olisi voinut kokea Mysin saaliina, mikä olisi taas pahimmillaan voinut johtaa pieneen Mysi-paistiin. Toisaalta olisiko Mysi edes heti lähtenyt pakoon, vai olisiko koirat ottaneet yhteen siinä paikalla ollessaan. Ihan hullunkiilto sillä vinttarilla oli silmissä, kun se koitti tavoitella Mysiä. Omasta mielestäni tuntui ikuisuudelta se aika, kunnes vinttikoiran omistaja sai oman koiransa hallintaan. Näin jälkikäteen mietittynä, kuinka se saattoi kestää niin kauan, kun vinttikoiralla oli kuitenkin päällään loimi, josta sen olisi voinut riuhtaista tilanteesta pois? Mysi ei onneksi ehtinyt varmaan edes tajuta kunnolla, mitä tilanteessa tapahtui, koska se oli lelun vuoksi korkeassa vietissä. Heti tilanteesta sivummalle päästyäni jatkoin Mysin leikittämistä ja se kävi kiinni leluun heti tutulla apinanraivolla. Mysi keskittyi leikkiin täysin eikä se ottanut häiriötä lähellä liikkuvista koirista. Se ei osoittanut myöskään tilanteen jälkeen minkäänlaista aggressiivisuutta tai epävarmuutta muita koiria kohtaan. Onneksi mitään vahinkoa ei päässyt tapahtumaan, mutta ei näitä silti saisi tapahtua.
Vinttikoiraradalta suhattiin sitten vielä Ojankoon illan agilitytreeneihin. Teemana oli irtoaminen ja Mysi teki aivan superupeita irtoamisia. Rata on piirretty jälkikäteen muistista, joten esteiden kulmat ja etäisyydet saattoivat hieman poiketa kuvasta. Rata sinällään ei ollut vaikea, mutta ohjaussääntönä oli, ettei ohjaaja saisi mennä ollenkaan tuonne 0-5 metrin (vaakasuunnassa oleva viiva 5m:n kohdalla) väliin, vaan ohjausliikkeet tulisi tehdä sen takaa.
Olen tiennyt Mysin irtoavan hyvin, mutta silti se lurjus pääsi yllättämään, kuinka varmasti se irtosi esteille. Lähetettyäni Mysin hypylle 1, pystyin samantien lähteä liikkumaan kohti hyppyä 4 vain pienen kaarron kohti putkea 3 tehden ja Mysi haki putkeen joka kerta 100% varmuudella. Ja itsekin ehdin tekemään sokkarin putken ja hypyn väliin. Irtoaminen olikin sitten niin kova juttu, että Mysi olisi ottanut mielellään hypyltä 5 laskeuduttuaan etäisyyttä juosten A:n toiselta puolen. Saatiin kuitenkin Mysi putkeen 6, mutta se vaati tosi voimakkaan, pakkovalssimaisen liikkeen hypyn ja putken väliin. Putken 6 ja hypyn 7 väliin ehdin juuri ja juuri tehdä sokkarin. Putkeen 9 irtosi ilman mitään ongelmia, kun jäi lähettämään 5m:n viivalta. Irtoaminen oli Mysistä niin makee juttu, että neiti päätti irrota lähettyäni sen hypylle 1 samantien hypyn 8 kautta putkeen 9. Oli hieman naurussa pitelemistä, mutta niin vaan täydellä varmuudella pikkumusta paineli viipottaen menemään, vaikka itse jäin huuli pyöreänä seisomaan hypyn 1 taakse. Ei tuollaisesta irtoamisesta voi kuin palkata, vaikka ihan tarkoituksena se ei ollutkaan. Kouluttaja oli vaikuttunut Mysin kyvystä irrota ohjaajasta. Hän on nähnyt Mysin aiemminkin, mutta sanoi silti epäilleen, olisiko Mysillä ikänsä puolesta kuitenkaan vielä kanttia irrota näin upeasti. Sanoi näkevänsä meidän kohdalla loistavan tulevaisuuden. Tuntui hyvältä kuulla se, mutta kaikkein parasta oli se, miten hyvältä agility Mysin kanssa tuntui. Oli sellainen tunne, että osaan liikkua tämän pienen turbomoottorin kanssa ja tästä tulee vielä jotain hienoa, kun palaset loksahtavat kohdalleen. Olin niin tyytyväinen meidän ensimmäisen kierroksen treeniin, että päätin jättää treenin siltä illalta siihen. Meidän ei tarvinnut mennä toisella kierroksella enää kentälle. Oppiminen oli varmasti jo ehtinyt tapahtumaan.
Nana sai nauttia lellittelystä kotona miehen kanssa ja illalla treeneistä kotiin tultuani mentiin lenkille ihan kahdestaan Nanan kanssa. Nana sai ajan kanssa nuuhkutella tuoksuja hiljaisessa ja hämärässä metsässä. Oli aivan mieletön tunne kulkea hiljaisuudessa Nanan kanssa ja miettiä, kuinka onnelliseksi nuo pienet karvajalat voi ihmisen tehdä. Se tunne on niin ainutlaatuinen, että se pitäisi saada purkkiin. Huomenna onkin vuorostaan sitten Nanan treenipäivä, kun tokoryhmän kesätreenit alkavat. Pikkukettu pääsee pätemään ja mutustelemaan nakkia! :)
4 kommenttia:
Mysi on ihan mainio! Hyvä te :)
Tosi ikävä tosin tuo näyttelytreeniepisodi! Onneksi ei käynyt kuinkaan, ja onneksi Mysi ei jäänyt asiaa miettimään sen enempiä. Voisin kuvitella, että itsekin kaikkien sääntöjen vastaisesti nappaisin syliin, jos vastakkain osuisi iso vinttikoira ja pieni shetlantilainen. Koskaan ei tiedä, millaiset saalistusvaistot vastapuolella herää.
Tuo viimeinen kappale toi mullekin hyvän mielen, ihania hetkiä näiden ipanoiden kanssa saa elää <3
Saana, ei tosiaan käynyt hetkeäkään mielessä jättää Mysiä maahan itseään monta kertaa kookkaamman vinttikoiran armoille. Ainoa ajatus oli saada Mysi turvaan, ennen kuin vahinkoa tapahtuu ja vaistomaisesti sitä nosti oman koiransa syliin pois hyökkäävän koiran ulottuvilta.
Mulla on ollut vähän huono omatunto viime aikoina, kun Mysi pääsee joka viikko treenaamaan ja Nanan on ollut tyytyminen kotitokoiluihin ja temputteluihin. Olen yrittänyt huomioida Nanaa enemmän lähtemällä ihan kaksin sen kanssa lenkille ja nyt onneksi käynnistyy taas tokotreenit, niin Nanakin pääsee yksin mun mukaan treenikentälle. Vaikka kyllä toi pikkukettu on kuulemma ottanut kaiken ilon irti myös siitä ajasta, kun on saanut olla itsekseen kotona miehen kanssa. ;)
Mulla on ihan samoja huonon omatunnon kolkutuksia. Oon kyllä vähän tässä oppinut jo järkeistään näitä asioita, ettei se Sanni koe jäävänsä mistään paits, ihan oikeasti ei koe. Se rakastaa möhnätä itsekseen J:n kanssa, se on tyytyväinen kun sitä ei viedä vesisateeseen lenkkeilemään tuntikaupalla, se ei tykkää treenata toisten koirien läsnäollessa niin paljon kuin omatoimitreeniajalla tyhjässä hallissa jne. Kamalan vaikeita asioita, mutta kun koirat ON erilaisia, ne myös tarvii erilaisen elämän. Sannille riittää pitkät irtijuoksemislenkit, kun taas Paavolle ne ei missään nimessä riitä. Onko Mysi ja Nana luonteeltaan tai aktivointitarpeeltaan erilaisia? Mutta ihana, että teillä on toko!
On Mysi ja Nana ihan omia persooniaan ja aktiviteetin tarve eroaa. Mysi tarvitsee vilkkautensa vuoksi niin pitkiä lenkkejä ja irtijuoksemista kuin ajattelua vaativaa treenaamista oikeastaan päivittäin. Nana ei vaadi ihan yhtä paljon aktiviteettia, ja se on monesti onnellinen jo ihan vain mukana olemisesta tai pitkistä nuuskuttelulenkeistä, jolloin ei liikuta kiireellä, vaan Nana saa jäädä rauhassa haistelemaan tuoksuja. Kyllä sekin silti tarvitsee jotain treenaamista tai muutoin se turhautumistaan haukkuu kotona kaikkia pieniä ärsykkeitäkin.
Lähetä kommentti